Näkymätön Esko

 

Joskus sitä tuntee itsensä näkymättömäksi.  Ettei kukaan huomaa tai kuule.  Silloin teen pienen testin.  Menen kauppaan, ja jos automaattiovi aukeaa, en ole näkymätön.  Aina on tähän mennessä auennut.

 

Lapset kaipaavat huomioiduiksi tulemista. Että joku huomaa hänet, on kiinnostunut hänestä.  Se on tärkeää meille aikuisillekin.  Että on joku joka näkee, kuulee, huomaa.  Että on joku, joka odottaa minua, vaikka kaukanakin.  Toinen ihminen voi kyllä kuunnella sinua, mutta ei ilmaise mitenkään, että on kuullut.  On nähnyt sinut, mutta on kuin ei näkisikään.  Tällainenko minäkin olen?  Enkö kerro toiselle ihmiselle, että näen hänet, välitän  hänestä?

 

Ihminen on taitava kampittamaan itseään.  "Minä en ole näkemisen tai kuulemisen, arvoinen.  Kukapa sitä tällaista huomaa, välittää, rakastaa".  Jeesus lähtee siitä, että ihminen rakastaa itseään ja voi sitä kautta rakastaa myös lähimmäistään kuin itseään.  Meistä vajakeista se tuntuu välillä toivottomalta, mutta Jeesukselle on kaikki mahdollista.

 

"Jeesus, sinä huomaat meistä jokaisen.

Epäilevät tuomaat tunnet parhaiten.

Ei aina usko kestä.  Herraa rukoilen:

Uupumasta estä, yksin jaksa en."

 

(Anna-Mari Kaskinen, virsi 513)

 

 



Ehjäksi särkynyt

Minulla on keraaminen pöytäristi. Taiteilija olisi sen hylännyt varastoon pölyttymään epäonnistuneena tekeleenä, mutta sain hänet ylipuhuttua myymään ristin minulle. Risti könötti takavinossa epämääräisessä asennossa kuin paikkaansa hakien.  Minusta risti oli silti kaunis köynnöskoristeineen.

Kävi niin, että siivotessani (!) pyyhkäisin pölynimurin letkulla ristin lattialle pirstaleiksi.  Kokosin palat ja liimasin ne yhteen. Nyt risti näytti vielä epämääräisemmältä.  Palat eivät olleetkaan osuneet saumattomasti toisiinsa, vaan väleihin oli jäänyt rakoja.  Mutta rakojen kautta valo pääsi siivilöitymään kauniiksi säteiksi.  Nyt särkyneenä risti oli vielä kauniimpi kuin ehjänä.

Jumalan rakkaus tekee meistä särkyneistä ja särjetyistä ihmisistä kauniita. Hän ei heitä meitä pois, vaan hoitaa ehjiksi.  Saatamme olla rikkonaisia, mutta silti ehjäksi särkyneitä. 

Jokainen meistä kaipaa nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Että olisi joku, joka meitä ajattelee ja meitä odottaa. Ja rukoilee meidän puolestamme.  Jeesus on luvannut tämän tehdä ja tulla meitä hakemaan.  Hän rukoilee ja rakastaa.



Pyhä huolettomuus

 

Eräissä rukoushelmissä on pyhän huolettomuuden helmi.  Tähän helmeen sisältyy rukous: "Herra, sinä tiedät, mitä minä tarvitsen.  Varjele minua huolehtimasta."

 

Pyhä huolettomuus on luottamista Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen.  Se on rukoilemista, tekemistä ja olemista Isän käytettävissä.  Luottamusta siihen, että asiat menevät hänen tarkoittamallaan tavalla hyvin, vaikka ne menisivätkin minun mielestäni "mönkään".  Jumalalla ei ole "mönkää".  Se, että asiat menivät minun kannaltani hyvin, voi selvitä vasta jälkeenpäin.  Meidän ei tarvitse murehtia eikä pelätä.

 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon."  (Fil. 4:69)

 

Huolettomuus edellyttää nöyrtymistä Jumalan johdatukseen.  Voimme jättää murehtimisemme hyvällä omalla tunnolla Jeesuksen kannettavaksi.  Hän tuli maailmaan juuri sinua varten. Taakkojamme ei kukaan muu jaksaisikaan kantaa.  Jeesuksen hartiat kyllä kestävät.  Hän odottaa, että saisi auttaa meitä, jos vain siihen suostumme.

 

Miksi emme raaski luopua turhasta huolehtimisesta?  Jos luopuisimme, elämämme saattaisi parantua.  Mutta mitä me sitten tekisimmekään?  Onko tuttu huono parempi kuin tuntematon hyvä?

Hentoa valoa

 

 

 

Joskus tunnen itseni hyvin yksinäiseksi.  Sitä ikään kuin katsoo ulkopuolisena itseään, liikkeitään ja tekemisiään ja ihmettelee, mitä minä teen täällä?  Eilisen tekemiset ja huomisen huolet painavat mieltä.  Tuntuu kuin ei olisi enää toivoa.

 

Mutta voin vakuuttaa, että aina on toivoa.  Jumalan huolenpito on aina läsnä.  Meidän on kuitenkin usein vaikea apua pyytää ja ottaa sitä vastaan.  Ei ole siitä kiinni, etteikö Jumala meistä huolehtisi, vaan siitä, otammeko me avun vastaan.  Osaammeko ottaa.

 

Rukoushelmissä on pyhän huolettomuuden helmi: "Herra, sinä tiedät, mitä minä tarvitsen.  Varjele minua huolehtimasta."  Tämä pieni rukous auttaa hädän hetkellä.  Se on niin lyhyt, että sen voi helposti opetella ulkoa.

 

Toivorikas on rikas toivosta.  Toivo on kuin hento valo luonnossa.  Sitä ei näen, mutta jossakin se tuntuu.  Meidän sisimpäämme on jo syntymässämme annettu toivo.  Ei anneta sen kuolla.  Eihän?

 

"Heittäkää kaikki murheenne hänen (Jeesuksen) kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen."   (1. Piet. 5:7)

 

 



Etten ohi menisi

 



 Miten vaikeaa

minun on luopua vanhasta.

Sellaisesta,

jonka olen tuhat kertaa

todennut toimimattomaksi.

Pelkäänkö onnistumista,

uutta elämää?

Etten voisikaan rypeä

kurjuudessani,

olla enää marttyyri.

Etten voisikaan

kerjätä myötätuntoa,

anella rakkauden murusia

niiltä, jotka eivät minua rakasta.

 

Rukoilen,

että näkisin ne asiat,

jotka ovat minulle tarkoitetut.

Että kuulisin sanat,

minulle sanotut.

Ja että tunnistaisin ihmiset,

jotka minua tarvitsevat,

minua rakastavat.

Etten ohi menisi.



Kun järki naksahti päälle

En hurahtanut uskoon tullessani, eikä järki naksahtanut pois päältä, vaan päinvastoin, järki naksahti päälle.  Jeesuksen avulla olen pysynyt kutakuinkin järjissäni vaikeissa elämäntilanteissa. Usko ja järki mahtuvat kyllä samaan päähän.  Molemmat ovat Jumalan lahjoja.

"Vapauteen Kristus meidät vapautti." (Gal. 5:1).  Usko merkitsee vapautta.  Minäkin ajattelin ennen, että uskovaisilta on mennyt viimeinenkin järki ja vapaus.  Ihminen tekee itse uskostaan suorituksen, pakkopaidan.  Ei Jumala sitä vaadi.  Meidän ei tarvitse olla mieliksi kenellekään, Jumalalle kaikkein vähiten.  Vapaus antaa myös rohkeutta olla rehellisesti oma itsensä.  Kunpa me oppisimme rakastamaan itseämme ja sitä kautta lähimmäistämme.

Mikä on maailman pienin sisäpiiri?  Se olen minä.  Miksemme olisi rohkeita, käyttäisimme vapautta käyttää järkeämme, näyttää tunteitamme?  Kuulukoon ystäväpiiriimme Usko, Toivo, Lempi ja Rauha.  "Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon."  (Joh. 14:27).  Tämä Jeesuksen sana pätee myös ihmissuhteisiimme.





Minä olen aarre

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.  Jumala siunasi heidät..."  (1. Moos. 1:27,28)

Jumala on tehnyt luonnon, kaikki, kivistä kärpäsiin.  Luonnossa näkyy elämän rytmi.  Jokaisella risulla on oma paikkansa.  Mitkään värit eivät riitele toistensa kanssa.  Ei lintu ajattele: "Kelpaanko minä?  Olenko hyvä tällaisenaan?  Rakastetaanko minua?"

Mikä siinä on, kun ihminen ei kelpaa itselleen?  Jumalalle me kyllä kelpaamme.  Hän on luonut meidät ja rakastaa meitä.  Olen koko ikäni tapellut itsenäni vastaan.  Ymmärrän, että myös minun pitää hyväksyä ja rakastaa itseäni, ennen kuin voin rakastaa sinua.  Näen muut sellaisina kuin näen itseni.  Eikä se ole aina kovin kaunista katsottavaa.

Ihminen tarvitsee muutokseen Jeesusta.  Ja rukousta.  Ja Jumalaa.  Ja toista ihmistä.  Olen sen niin monesti nähnyt, yksin ei tule mitään.  Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa rakastaa.  Jos hullaannun kaupungilla vastaan tulevasta nelijalkaisesta karvaturrista, miksen hullaantuisi myös itsestäni, ja sinusta?

"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää."  (1. Moos. 1:31)