Olen ihminen, joka herkästi rakentaa pakkopaitoja ympärilleen. Myös uskonelämässä saattaa käydä näin. Tulee rukouspakko, päivän sanan -lukemispakko, kirkossakäyntipakko, hurskastelupakko, vakavuuspakko, ym, ym. Uskovaisen elämästä saattaa tulla kieltojen ja rajoitusten viidakko. On hyvä muistaa, että asiat voi tehdä monella lailla. Ei ole niinkään kysymys siitä, mitä tehdään, vaan miten se tehdään. Teemmekö sen Jeesukseen vai johonkin ns. korkeampaan voimaan luottaen. Kaikkien pakkojen, rajoitusten ja kieltojen keskellä on vaarana, että ilosanomasta tuleekin äläsanoma.
Rukouksessa voimme jättää kaiken taivaan Isän hoitoon ja heittäytyä hänen kämmenelleen lepäämään. Ei meidän tarvitse pitkiä luetteloita hänelle ladella ja pinnistellä, että tuliko nyt kaikki varmasti sanottua. Jumala kyllä tietää kaiken, meidän ei tarvitse häntä muistutella. Rukous on lepäämistä, hiljaisuutta, kuuntelua varmana siitä, että Jumala kuulee ja tietää. Rukous on myös kiitollisuutta ja iloa.
Voimme olla hyvällä omatunnolla vapaita. Meidän ei tarvitse vuoria siirtää (vaikka Jumalalle sekin on mahdollista). Meidän ei tarvitse murehtia ja kantaa huonoa omatuntoa, kun Jumala ei mielestämme kuuntele ja puhu meille. Hiljaisuuskin on rukousvastaus. Vapauteen Kristus meidän vapautti!
