Joskus tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Sitä ikään kuin katsoo ulkopuolisena itseään, liikkeitään ja tekemisiään ja ihmettelee, mitä minä teen täällä? Eilisen tekemiset ja huomisen huolet painavat mieltä. Tuntuu kuin ei olisi enää toivoa.
Mutta voin vakuuttaa, että aina on toivoa. Jumalan huolenpito on aina läsnä. Meidän on kuitenkin usein vaikea apua pyytää ja ottaa sitä vastaan. Ei ole siitä kiinni, etteikö Jumala meistä huolehtisi, vaan siitä, otammeko me avun vastaan. Osaammeko ottaa.
Rukoushelmissä on pyhän huolettomuuden helmi: "Herra, sinä tiedät, mitä minä tarvitsen. Varjele minua huolehtimasta." Tämä pieni rukous auttaa hädän hetkellä. Se on niin lyhyt, että sen voi helposti opetella ulkoa.
Toivorikas on rikas toivosta. Toivo on kuin hento valo luonnossa. Sitä ei näen, mutta jossakin se tuntuu. Meidän sisimpäämme on jo syntymässämme annettu toivo. Ei anneta sen kuolla. Eihän?
"Heittäkää kaikki murheenne hänen (Jeesuksen) kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen." (1. Piet. 5:7)
