"Nyt ei valoa näy,
pilvet sen peittävät.
Sitten tulee tuuli
ja lakaisee puhtaaksi
taivaan."
(Job. 37:21)
Joskus tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Väsyneeksi jokapäivään, väsyneeksi uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Väsyneeksi yksinäisyyteen, väsyneeksi Jumalaan. Ajattelen mahdankohan selvitä? Eikö tähän päivään tulekaan valoa?
Sitten se tapahtuu. Tuntematon ihminen kadulla katsoo minuun, hymyilee. Terhakka koira tassuttelee vastaan. Vaunuista iloinen vesseli katsoo kysyvästi: "Mikä sinulla on, aikuinen." Ja varpuset ne tirskuttavat pensaikossa.
Herään horroksesta. Minun ympärillänihän tapahtuu koko ajan hyviä asioita. Jumalan luonnosta ja meistä, Jumalan luomista ihmisistä, loistaa valo. Sen näkee, kun katsoo sillä silmällä, ja kuulee, kun kuuntelee sillä korvalla.
Pimeää päivää ei ole. Pilvisyys vaihtelee elämässä. Ei ole niin säkkipimeää, ettei meitä Jeesus löytäisi. Ei ole niin syvää kaivoa, jonka pohjalle Jeesus ei ylettyisi.
Jumalan kirkkaus loistaa meistä ja meihin.
