ON YHÄ TOIVOA-
"Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu. Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee, jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaa kuin nuori tammi." (Job. 14:7)
-
Tuntui siltä, että olen pystyyn kuollut. En jaksanut enää uskoa. Minäkö muka uskovainen? Mitä minäkin olen itsestäni kuvitellut? Ahdistuksessani jaksoin vain rukoilla: "Päästä minut pahasta! Päästä minut pahasta!" Ja Jeesus päästi. Hän ei tarvitse hienoja rukouksia tai lepertelyjä. Hiljainen, lähes sanoton ahadistukseni oli Jeesukselle kaunis rukous. Ja niin pieni toivonsade lankesi maahan kevän valon myötä. Jokin läikähti sydämessäni. Laho kanto alkoi työntää versoja.
-
Tiedän, että ahdistus ja masennus eivät ehkä jätä minua koskaan rauhaan, mutta olen toivontiellä Jeesuksen kanssa. Ehkä vähitellen ymmärrän, ettei Jeesus minun uskovaisuuttani tarvitse. Meidän ei tarvitse hänelle esittää tai osata mitään. Jeesus rakastaa huonoja uskovaisia.
-
1 kommentti:
On suuri onni saada tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Meiltä monelta jää lapsuudessa puuttumaan se kokemus, ja sitä täytyy sitten aikuisiällä opetella.
Luin jostakin, että kärsimyksellä on tarkoitus. Että kärsimystä ei tulisi naamioida (esim. viinalla) eikä yrittää "tulla toimeen" sen kanssa (esim. uppoutumalla muihin asioihin) vaan mennä suoraan siihen, sen sisään ja sen läpi. Tuohon tuskin kukaan pystyy ilman rukouksen apua.
Voisikohan olla niin, että kun joku uskaltaa katsoa kärsimystä kasvoista kasvoihin ja kohdata sen, siltä suojautumatta, hän tulee itsensä ohella parantaneeksi ne itseä edeltäneet kolmannet ja neljännetkin polvet?
Kärsimyksen kohtaamista tässä itsekin harjoittelen, samalla ristin tiellä kuin sinäkin, Esko.
Eeva
Lähetä kommentti