Arjen kivuista armon kohtaamiseen

"Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen.  Jumalaan voi luottaa.  Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää." (Kor. 10:13)

Armo on Jumalan ihmisiä kohtaan osoittamaan ansaitsematonta rakkautta.  Uskoontulostani on toista kymmentä vuotta, mutta olen yhä armon suurkuluttaja.  Olen aina elänyt Jumalan huolenpidossa, armossa ja rakkaudessa.  En vain aikaisemmin sitä tiennyt.

 

Meillä kaikilla on oma tiemme tai kinttupolkumme.  Kahta samanlaista reittiä tai elämää ei ole.  Eikö tunnukin välillä siltä, että elämä on yhtä hoippumista ojasta ojaan?  Mutta ojien välissä on tie, Jeesus-tie.  Sillehän Jeesus meidän ojissa konttaamisiemme välissä aina vetää.  Ei hän meitä unohda, vaikka ihmiset unohtaisivatkin.

 

Joskus olen ollut varma, etten enää selviä, että päiväni ovat jo luetut.  Isä meidän -rukouksen sanat: "Päästä minut pahasta" ovat kantaneet, kun muuta en ole jaksanut.  Jumalan käsissä pieni on suurta. 

"Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat." (Ps. 71:20)

Isälle

Rakas taivaallinen Isäni. Tiedän, että sinä rakastat minua. Rakastat minua ehdoitta, juuri tällaisena kuin olen.

Tunnustan nöyrästi, että ilman sinun apuasi ja viisasta ja armollista johdatustasi, en kykene enää aloittamaan alusta. Niin väsynyt ja palasina olen. Anna, Isä, Pyhä Henkesi valoksi tielleni, että kohtaisin ne ihmiset, jotka valosi johdattamina tulevat luokseni, ja joiden luokse minä osaan sinun avullasi tulla.

Anna minulle nöyryyttä, varmuutta ja sinnikkyyttä olla rohkeasti ja iloisesti esillä, sinun käytettävissäsi. Tiedän, että et anna minulle liian suurta taakkaa tai tehtävää, sillä sinulla on omat suunnitelmasi minua varten.

Kiitos, että saan olla armosi ja rakkautesi alla ja kannateltavana kaikkina elämäni hetkinä, jokaisena sekuntina. Kiitos, että näet ja ymmärrät, mitä minä tarvitsen jo ennen kuin itse sitä tiedän tai käsitän.

Rakas taivaallinen Isäni. Auta minua pääsemään hylätyksi tulemisen pelostani. Auta minua muistamaan, että sinä et minua hylkää. Sinä hyväksyt minut tällaisena kuin olen, luomanasi ihmeenä, ihmisenä.

Tapahtukoon minulle sinun tahtosi mukaan.

Uskalla luottaa

"Rauha teille. 

Minä tässä olen. 

Älkää pelätkö."

Uskonko minä?  Luotanko minä Jumalaan ja Jeesukseen?  Ihmiselle käy usein niin, että hän yrittää olla itse Jumala.  Luojan ja luodun osat menevät sekaisin.  Minun pitää voida, osata ja tehdä kaikki itse.  Luottamuksen puuttuessa yritän kannatella kaikkia ja kaikkea, koko maailmaa.  Ja tietäähän siinä, miten sitten käy.  Rassaan ja ressaan itseni uuvuksiin asti.  Ja silti tuntuu, ettei mistään tule mitään.  Elämän pelko on epäluottamusta.  Jos pelkään, en luota.

Mutta.  Milloinkaan ei ole liian myöhäistä alkaa uutta.  Omin voimin emme siihen pysty, mutta Jeesuksen avulla.  Kukaan ei ole liian nuori, vanha tai vajakki.  Jokainen meistä on sopivassa iässä ja iskussa.  Kevät on otollista aikaa.  Samoin kesä, syksy ja talvi.

Mikä helpotus.  Meidän ei tarvitse  voida.  Voimme luottaa, että Jeesus on kanssamme.  Hän on luvannut kulkea edellämme ja raivata meille tietä, tapahtuipa mitä tahansa.  Luottamuksesta Jumalaan lähtee myös luottamus ihmisiin.  Jeesus sanoo meille joka ikiselle: "Älä pelkää!  Uskalla luottaa!  Uskalla elää!"

Lapsellista

Auringonsilta

Vanhetessa alkaa nähdä pieniä, iloa tuottavia asioita paremmin kuin nuorena.  Lapset, koirat, pensaissa tirskuttelevat varpuset, vastaantulijan hymyn hipaisu, luonnon valot, värit ja tuoksut, tässä muutamia itselleni iloa tuottavia asioita.  Jospa olen tulossa lapseksi jälleen!  Pieni lapsi ei kyseenalaista. Hän ihmettelee, näkee valtavasti uusia asioita.  Jos hän kaatuu, hän ei jää paikalleen makaamaan.  Lapsi nousee ylös yhtään epäilemättä, etteikö oppisi kävelemään.  Hän ei jää rähmälleen ja ajattele: "Olkoon, ei tästä kuitenkaan mitään tule."

Jeesus kehottaa: "Tulkaa lasten kaltaisiksi."  Teemmekö me aikuiset elämän turhan monimutkaiseksi?  Usein paahdamme minä, minä -asenteella.  Onko siinä Jumalalla muuta virkaa kuin jäädä sivusta katsojaksi?  Olen miettinyt monta kertaa, mitä menetettävää minulla on, jos luotan Jumalaan ja annan hänelle elämässäni tilaa toimia.  Ei tämä tästä ainakaan huonommaksi voi mennä. Päinvastoin, elämässä alkaa tulla vastaan pieniä tähtihetkiä, hyvän mielen pisaroita.

"Yhtä pyydän, Vapahtaja,

tänään yhtä pyydän vain:

Näytä yhden päivän matka,

askel, jonka tänään sain.

Keiden kanssa, mihin suuntaan

polku tänään avautuu?

Millä tavoin Isän tahto

meissä tänään tapahtuu?"

Anna-Maija Raittila,

virsi nro 525

Älkää pelätkö

"Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: 'Minä tässä olen, älkää pelätkö.'"

Sanotaan, että Raamatussa esiintyy "älkää pelätkö" eri muodoissaan 365 kertaa. Siis joka päivälle nämä lohduttavat sanat. Raamatun mukaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Voi myös sanoa, että pelon vastakohta on usko. Usko Jeesukseen karkottaa pelon.

Arkielämässä usein unohdamme, että on paljon helpompi levittää pelkoa kuin toivoa. Kun on pakko elää jonkin asian kanssa, on turha toisten tätä vielä revitellä ja panna pahemmaksi. Asioilla on vähintään kaksi puolta. Jotain odottaessamme saatamme sanoa, että on vielä tunti aikaa. Toinen vaihtoehto on ajatella, että on enää tunti aikaa.

Minua ovat kantaneet, antaneet turvallisuutta ja poistaneet pelkoa monet Raamatun kohdat.  Tässä kaksi elämäni ensimmäistä jaetta.

"Minulle on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.

Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon."

(Jer. 29:11)

Jeesus sanoo.

 "Minä jätän teille rauhan.

Oman rauhani minä annan teille,

en sellaista, jonka maailma antaa. 

Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon."

(Joh. 14:27)

Huonot uskovaiset

Ennen uskoontuloani pidin uskovaisia itsekeskeisinä ja omahyväisinä sisäpiiriläisinä.  Uskoontuloni jälkeen käsitykseni muuttui aivan toisenlaiseksi.  Nyt, kymmenisen vuoden kuluttua, minusta on alkanut taas tuntua vähän samanlaiselta.

Olen alkanut myös tuntea itseni yhä huonommaksi ja huonommaksi uskovaiseksi.  TV7-kanavaa, joka on hengellinen tv-kanava Suomessa, en enää juurikaan katso.  Tuntuu, ettei minulle ole tapahtunut mitään niistä ihanista asioista, joita siellä esiintyville ihmisille on tapahtunut.  Jumala puhuu heille ja vastaa rukouksiin, Pyhä Henki johdattaa ja ihmeitä ja paranemisia tapahtuu koko ajan.  Tuntuu, että he eivät elä siinä arkipäivässä, jossa minä taaperran päivästä toiseen.  Eipä ole löytynyt puhujaa, joka olisi lohduttanut heitä, joiden rukouksiin ei ole vastattu, heitä, jotka eivät ole parantuneet, heitä, joilla ei ole kielillä puhumisen armolahjaa tai heitä, jotka eivät puhujan patisteluista huolimatta pysty nousemaan seisomaan, nostamaan käsiä pystyyn tai ylistäen tanssimaan.

Mietin teenköhän jotakin väärin, uskonko väärin?  En jaksa millään uskoa, että näin olisi.  Minusta uskosta on tullut eräänlaista elämyskilpailua.  Kuka järjestää parhaimman Jeesus-shown?  Missä on eniten menoa ja meininkiä?  Luojalle kiitos on vielä sunnuntaijumalanpalvelukset kirkoissa.  Siellä voi heikkokin olla turvassa, kuunnella hienoa urkumusiikkia, veisata ja käydä ehtoollisella.  Tietysti Jumala kutsuu meitä monella tavalla ja monissa paikoissa, kaikille ei kaikki sovi.  Pääasia on ettemme unohda sanomaa Jeesuksesta. Ja että muistamme viimeisinä raahustaviakin.  Jeesus sanoo: "Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." (Matt. 19:30).

Totta puhuen on minunkin rukouksiini vastattu ihan konkreettisesti.  Tästä esimerkkinä olkoon seuraava.  Uskoontuloni alussa halusin pyrkiä Kansan Raamattuseuran järjestämälle evankelistakurssille Lohjan Vivamoon.  Kurssi oli kallis, 600 euroa, johon minulla ei ollut varaa.  Rukoilin taivaan Isää: "Jos sinun tahtosi on, että menen tälle kurssille, niin järjestä kurssimaksu." 
Ja niin vain kävi, että kotiseurakuntani maksoi osan kurssimaksusta ja kurssin järjestäjä antoi vähävaraiselle roiman alennuksen.  Minulle jäi maksettavaksi kokonaista kaksi euroa!

Evankelioinnin haaste ei siis välttämättä ole siinä,

uskallammeko puhua tuntemattomalle ihmiselle hengellisistä asioista.

Usein se on siinä, näkyykö usko arkielämässä,

ja jos näkyy, miltä se näyttää.

(Lari Launonen)

Onneen ei ole oikotietä

Syksyn sumuiset päivät ovat ihania.  Hiljaisuus lepää päällämme ja valonkajastus siunaa meitä jostain korkealta.  On kiva miettiä lähimenneisyytensä tähtihetkiä.  Niiden ei tarvitse olla suuria.  Pienet asiat ovat usein suuria asioita, kunhan ne vain huomaa.  Jokaisessa säässä on oma tähtihetkensä.

Erään marketin luona asvaltoitu kevyen liikenteen väylä teki mutkaan.  Lyhyessä ajassa muodostui oikopolku.  Tienpitäjä, fiksu kun oli, päätti asvaltoida tämä oikopolunkin.  Lyhyessä ajassa muodostui kuitenkin uusi oikopolku, jota ei enää asvaltoitu.

Jeesus sanoo:"Minä olen tie, totuus ja elämä.  Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."  (Joh. 14:6).  Eli ihan selvät ajo-ohjeet.  Mutta me haluamme oikaista, päästä nopeammin, meillä on kiire.  Jeesuksen rakentama pikitie ei kelpaa, ei kiinnosta, se tekee mutkan.  Ei auta, vaikka Jeesus rakentaa toisen reitin, vähän lyhyemmän.  Mutta ei, meille kelpaa vain lyhin tie, vaikka se olisi oikotie helvettiin. 

Matka Jeesuksen kanssa on paras meille särkyneille ja särjetyille.  Vaikka hoippuisimme ojasta ojaan, Jeesus on aina vierellämme.  Elämässä on päiviä, jolloin kukaan ei tunnu huomaavan meitä, katsovain meitä, saatikka hymyilevän meille. Silloinkin meillä on Jeesus, joka tekee kaiken tämän ja paljon, paljon enemmän.  Mitäpä, jos aloittaisimme lähettämällä sähköpostia Jeesukselle: rukoilisimme.  Samassa osoitteessa taitaa se taivaan Isäkin olla.