Vapaana kuin taivaan lintu

Olen ihminen, joka herkästi rakentaa pakkopaitoja ympärilleen.  Myös uskonelämässä saattaa käydä näin.  Tulee rukouspakko, päivän sanan -lukemispakko, kirkossakäyntipakko, hurskastelupakko, vakavuuspakko, ym, ym. Uskovaisen elämästä saattaa tulla kieltojen ja rajoitusten viidakko.  On hyvä muistaa, että asiat voi tehdä monella lailla.  Ei ole niinkään kysymys siitä, mitä tehdään, vaan miten se tehdään.  Teemmekö sen Jeesukseen vai johonkin ns. korkeampaan voimaan luottaen.  Kaikkien pakkojen, rajoitusten ja kieltojen keskellä on vaarana, että ilosanomasta tuleekin äläsanoma.

Rukouksessa voimme jättää kaiken taivaan Isän hoitoon ja heittäytyä hänen kämmenelleen lepäämään.  Ei meidän tarvitse pitkiä luetteloita hänelle ladella ja pinnistellä, että tuliko nyt kaikki varmasti sanottua.  Jumala kyllä tietää kaiken, meidän ei tarvitse häntä muistutella.  Rukous on lepäämistä, hiljaisuutta, kuuntelua varmana siitä, että Jumala kuulee ja tietää.  Rukous on myös kiitollisuutta ja iloa.

Voimme olla hyvällä omatunnolla vapaita.  Meidän ei tarvitse vuoria siirtää (vaikka Jumalalle sekin on mahdollista).  Meidän ei tarvitse murehtia ja kantaa huonoa omatuntoa, kun Jumala ei mielestämme kuuntele ja puhu meille.  Hiljaisuuskin on rukousvastaus.  Vapauteen Kristus meidän vapautti!



Isot jalat

Keittiöni pöydällä istuu virnuileva koriste-enkeli.  Siinä se minua tillottaa isoine jalkoineen ja pienine siipineen.  Se on tuottanut minulle iloa ja piristystä aamuihini viime joulusta lähtien, jolloin sen alesta ostin.

Pitäisikö meillä ihmisilläkin olla isot jalat, jotka pysyvät maassa, ja joilla pystyy liikkumaan upottavassakin maastossa?  Miksei myös pienet siivet, ettemme lentäisi pakoon kauas pois, mutta joilla voisimme matalalennossa rientää toisen ihmisen luo.

Mikä siinä on, kun meistä tuntuu usein niin vaikealta lähestyä 
ihmistä?  Mennä mielenkiintoisen ihmisen luo, laskea käsi hänen olkapäälleen ja sanoa: "Hei, minä olen Esko.  Lähtisitkö jonain päivänä kanssani kahville?"  Niin kuin äitini tapasi sanoi: "Ei se ota, jos ei annakkaan."  Eli mitä meillä on menetettävää.  Tämä tuntematon saattaa ilahtua ikihyväksi ja meidän molempien päivä(t) on pelastettu.

Jeesus ei pelännyt ihmisiä, ei herroja eikä narreja.  Hän lähestyi heitä, kosketti heitä.  Parantaen ja anteeksi antaen.  Hän kulkee nytkin vierellämme.  Välillä hän kantaa meitä, kun emme jaksa enää askeltakaan.  Ystävän käsi on lämmin ja tuntuu mukavalta.



Jokaisella päivällä on valonsa

"Nyt ei valoa näy,

pilvet sen peittävät.

Sitten tulee tuuli

ja lakaisee puhtaaksi

taivaan."
 

(Job. 37:21)

 

Joskus tunnen itseni hyvin väsyneeksi.  Väsyneeksi jokapäivään, väsyneeksi uskossa, toivossa ja rakkaudessa.  Väsyneeksi yksinäisyyteen, väsyneeksi Jumalaan.  Ajattelen mahdankohan selvitä?  Eikö tähän päivään tulekaan valoa?

 

Sitten se tapahtuu.  Tuntematon ihminen kadulla katsoo minuun, hymyilee.  Terhakka koira tassuttelee vastaan.  Vaunuista iloinen vesseli katsoo kysyvästi: "Mikä sinulla on, aikuinen."  Ja varpuset ne tirskuttavat pensaikossa.

 

Herään horroksesta.  Minun ympärillänihän tapahtuu koko ajan hyviä asioita.  Jumalan luonnosta ja meistä, Jumalan luomista ihmisistä, loistaa valo.  Sen näkee, kun katsoo sillä silmällä, ja kuulee, kun kuuntelee sillä korvalla.

 

Pimeää päivää ei ole.  Pilvisyys vaihtelee elämässä.  Ei ole niin säkkipimeää, ettei meitä Jeesus löytäisi.  Ei ole niin syvää kaivoa, jonka pohjalle Jeesus ei ylettyisi.

 

Jumalan kirkkaus loistaa meistä ja meihin.

 

 

 

 

 

 



 



Leuhkat eväät

 

 

Onko sinua joskus ottanut päästä kuunnellessasi jonkun tekemisiensä "kehumista"?  Kuinka on tullut pyöräiltyä tuhansia kilometrejä, ajettua moottoripyörällä, hypättyä laskuvarjolla, juostua maratoneja, heitettyä tikkaa kymppien arvoisesti, jne, jne.  Ja vielä kuinka on tullut käytyä hengellisissä tilaisuuksissa, evankelioitua kaduilla ja aitovierillä, puhuttua seurakunnassa, autettua köyhiä, käännytettyä uskoon, täytyttyä Pyhällä Hengellä, puhuttua kielillä, profetoitua, parannettua sairaita, rukoiltua aamuisin tuntikausia, jne, jne.

 

Tunnetko itsesi huonoksi ihmiseksi, huonoksi uskovaiseksi, jos et ole näihin pystynyt?  Usko, niin kuin elämäkään, ei ole kilpailusuoritus tai elämysurheilua.  Uskon määrää ei voida mitata, ei ole mittareita.  Elämä on, ja usko on.  Jokaisella oman muotoisensa Jumalan lahja.

 

Paitsi, että itseään voi korostaa, niin sitä voi myös kurjistaa.  Jopa kehuskella kurjuudellaan ja nöyryydellään.  Olen tähän hurskaaseen kurjuuteen monesti syyllistynyt.  Onhan Raamatussakin esimerkkejä.  Paavali oli omasta mielestään maailman syntisin ja kurjin ihminen.  Aikamoista rehvastelua.  Jeesuksen kuvaus fariseuksesta ja publikaanista rukoilemassa on hyvin kuvaava (Luuk. 18:9-14):

 

"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'  Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'

 "Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."

 

Siunausta ja kaikkea elämän hyvää kaikille!



Mene pois minun luotani, Herra!

Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi:
"Mene pois minun luotani, Herra!  Minä olen syntinen mies."

Mutta Jeesus sanoi hänelle:
"Älä pelkää.  Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja."
 

(Luuk. 5:8,10)









 

Minä uskon

 

 

 

Kevääseen en koskaan kyllästy.  Kuitenkin tiedän, että kevät voi joillekin olla raskasta aikaa.  Valo on kirkasta ja kovaa.  Lumi sulaa, mutta lika ja roskat jäävät.  Sitten kesä röyhähtää esiin. Pois tieltä risut ja männynkävyt!  Mutta jos mieli on maassa, ei pysty, eikä ehdi kevääseen mukaan.  Masennus kasvaa.

 

Kevät myös parantaa.  Jo kuolleeksi luultu herääkin eloon.  Valo kasvaa maasta ja pehmenee kesää kohti.  Rakastan lintuja.  Ensimmäiset mustavarikset pelastavat päiväni.  Ensimmäinen perhonen istahtaa sydämelleni, ja kärpäset parkkeeraavat parvekkeelleni.

 

Kun aistii luonnon, aistii Jumalan.  Luonto hoitaa meitä ja uskoamme.  Jos Jumala loi satakielen laulun, eikö hän loisi myös ihmistä omaksi kuvakseen, rakkaimmakseen?

 

 

Aamulenkilläni mustarastas

toimi liturgina,

peipponen saarnasi ilosanoman,

talitiainen lauloi virret.

 

Credo,

minä uskon.

 

 

Eija Raiski

 

 



Risti kassissa

 

Olin ollut matkalla ja purin kotona kassini sisältöä.  Otin ensin päällimmäisenä olleen pikkutakin.  Kun seuraavaksi rupesin ottamaan kassista paitaa, huomasin sen päällä pienen metallisen krusifiksin, sellaisen, joka ketjulla kaulaan ripustetaan.  Minulla ei ole hajuakaan, mistä ja miten risti on kassiini joutunut.  Ei höykäsen pölähdystäkään.  Ei vaikka kuinka yritän ja yritän löytää asialle jonkin järkevän selityksen.  Mutta ihmeitä ei voi selittää.

Uskotteko te ihmeisiin?  Minä uskon.  Ihmeitä on tapahtunut elämässäni ennenkin.  Ja tapahtuu.  Elämä itsessään on ihme.  Näin keväällä kohtaamme valoon puhkeamisen ja kasvamisen ihmeen.  Jokainen aamu on ihme.  Jokainen kohtaamme ihminen on ihme.  Minä olen ihme.  Olemme Jumalan ihmeitä kaikki.  Jo sanana ihminen muistuttaa ihmettä.

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.  Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen."   (Ps. 139:14)

Eipä se elämä aina taida ihmeeltä tuntua, kaukana siitä.  Mutta armo on lähellä ihmettä.  Jumala on meitä kohtaan armollinen ja rakastava, hän lähetti poikansa...!  Jos jotain pitäisi elämässä oppia niin se olisi: armollisuus toisia kohtaan ja varsinkin itseämme kohtaan.  Lasketaan rimaa.  Ei meidän tarvitse maailmanmestareita olla.  Sinä ja minä olemme Jumalan luomia.  Hän rakastaa luotujaan, eikä tee maanantaikappaleita.  Olemme kyllä erilaisia, mutta sen vuoksi juuri rakastamisen arvoisia.  Ihmeitä!