Olin ollut matkalla ja purin kotona kassini sisältöä. Otin ensin päällimmäisenä olleen pikkutakin. Kun seuraavaksi rupesin ottamaan kassista paitaa, huomasin sen päällä pienen metallisen krusifiksin, sellaisen, joka ketjulla kaulaan ripustetaan. Minulla ei ole hajuakaan, mistä ja miten risti on kassiini joutunut. Ei höykäsen pölähdystäkään. Ei vaikka kuinka yritän ja yritän löytää asialle jonkin järkevän selityksen. Mutta ihmeitä ei voi selittää.
Uskotteko te ihmeisiin? Minä uskon. Ihmeitä on tapahtunut elämässäni ennenkin. Ja tapahtuu. Elämä itsessään on ihme. Näin keväällä kohtaamme valoon puhkeamisen ja kasvamisen ihmeen. Jokainen aamu on ihme. Jokainen kohtaamme ihminen on ihme. Minä olen ihme. Olemme Jumalan ihmeitä kaikki. Jo sanana ihminen muistuttaa ihmettä.
"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen." (Ps. 139:14)
Eipä se elämä aina taida ihmeeltä tuntua, kaukana siitä. Mutta armo on lähellä ihmettä. Jumala on meitä kohtaan armollinen ja rakastava, hän lähetti poikansa...! Jos jotain pitäisi elämässä oppia niin se olisi: armollisuus toisia kohtaan ja varsinkin itseämme kohtaan. Lasketaan rimaa. Ei meidän tarvitse maailmanmestareita olla. Sinä ja minä olemme Jumalan luomia. Hän rakastaa luotujaan, eikä tee maanantaikappaleita. Olemme kyllä erilaisia, mutta sen vuoksi juuri rakastamisen arvoisia. Ihmeitä!
