Olen alkanut myös tuntea itseni yhä huonommaksi ja huonommaksi uskovaiseksi. TV7-kanavaa, joka on hengellinen tv-kanava Suomessa, en enää juurikaan katso. Tuntuu, ettei minulle ole tapahtunut mitään niistä ihanista asioista, joita siellä esiintyville ihmisille on tapahtunut. Jumala puhuu heille ja vastaa rukouksiin, Pyhä Henki johdattaa ja ihmeitä ja paranemisia tapahtuu koko ajan. Tuntuu, että he eivät elä siinä arkipäivässä, jossa minä taaperran päivästä toiseen. Eipä ole löytynyt puhujaa, joka olisi lohduttanut heitä, joiden rukouksiin ei ole vastattu, heitä, jotka eivät ole parantuneet, heitä, joilla ei ole kielillä puhumisen armolahjaa tai heitä, jotka eivät puhujan patisteluista huolimatta pysty nousemaan seisomaan, nostamaan käsiä pystyyn tai ylistäen tanssimaan.
Mietin teenköhän jotakin väärin, uskonko väärin? En jaksa millään uskoa, että näin olisi. Minusta uskosta on tullut eräänlaista elämyskilpailua. Kuka järjestää parhaimman Jeesus-shown? Missä on eniten menoa ja meininkiä? Luojalle kiitos on vielä sunnuntaijumalanpalvelukset kirkoissa. Siellä voi heikkokin olla turvassa, kuunnella hienoa urkumusiikkia, veisata ja käydä ehtoollisella. Tietysti Jumala kutsuu meitä monella tavalla ja monissa paikoissa, kaikille ei kaikki sovi. Pääasia on ettemme unohda sanomaa Jeesuksesta. Ja että muistamme viimeisinä raahustaviakin. Jeesus sanoo: "Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." (Matt. 19:30).
Totta puhuen on minunkin rukouksiini vastattu ihan konkreettisesti. Tästä esimerkkinä olkoon seuraava. Uskoontuloni alussa halusin pyrkiä Kansan Raamattuseuran järjestämälle evankelistakurssille Lohjan Vivamoon. Kurssi oli kallis, 600 euroa, johon minulla ei ollut varaa. Rukoilin taivaan Isää: "Jos sinun tahtosi on, että menen tälle kurssille, niin järjestä kurssimaksu."
Ja niin vain kävi, että kotiseurakuntani maksoi osan kurssimaksusta ja kurssin järjestäjä antoi vähävaraiselle roiman alennuksen. Minulle jäi maksettavaksi kokonaista kaksi euroa!
Evankelioinnin haaste ei siis välttämättä ole siinä,
uskallammeko puhua tuntemattomalle ihmiselle hengellisistä asioista.
Usein se on siinä, näkyykö usko arkielämässä,
ja jos näkyy, miltä se näyttää.
(Lari Launonen)
