torstai 17. lokakuuta 2013

Isot jalat


Keittiöni pöydällä istuu virnuileva koriste-enkeli.  Siinä se minua tillottaa isoine jalkoineen ja pienine siipineen.  Se on tuottanut minulle iloa ja piristystä aamuihini viime joulusta lähtien, jolloin sen alesta ostin.

Pitäisikö meillä ihmisilläkin olla isot jalat, jotka pysyvät maassa, ja joilla pystyy liikkumaan upottavassakin maastossa?  Miksei myös pienet siivet, ettemme lentäisi pakoon kauas pois, mutta joilla voisimme matalalennossa rientää toisen ihmisen luo.

Mikä siinä on, kun meistä tuntuu usein niin vaikealta lähestyä 
ihmistä?  Mennä mielenkiintoisen ihmisen luo, laskea käsi hänen olkapäälleen ja sanoa: "Hei, minä olen Esko.  Lähtisitkö jonain päivänä kanssani kahville?"  Niin kuin äitini tapasi sanoi: "Ei se ota, jos ei annakkaan."  Eli mitä meillä on menetettävää.  Tämä tuntematon saattaa ilahtua ikihyväksi ja meidän molempien päivä(t) on pelastettu.

Jeesus ei pelännyt ihmisiä, ei herroja eikä narreja.  Hän lähestyi heitä, kosketti heitä.  Parantaen ja anteeksi antaen.  Hän kulkee nytkin vierellämme.  Välillä hän kantaa meitä, kun emme jaksa enää askeltakaan.  Ystävän käsi on lämmin ja tuntuu mukavalta.